Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Satuinpa löytämään koneelta Emman synnytyskertomuksen, jonka olin jokin aikaa synnytyksen jälkeen kirjoittanut. Tässä se on:

Tervetuloa Maailmaan!

 

Tunnen supistuksen. Voisikohan nyt olla tosi kyseessä? En jaksa kuitenkaan uskoa, sillä onhan tässä supistellut jo useamman viikon, eikä mitään ole tapahtunut. Jatkan siis uniani. Tai ainakin yritän. Taas tuntuu supistus. Tämähän tekee oikein kipeää. Kipu tuntuu aivan erilailla, kuin mitä niissä aikaisemmissa supistuksissa. Mieleeni hiipii pieni toivo alkavasta synnytyksestä. Supistuksia tulee melko säännöllisestikin. Tekisi mieli herättää mieheni, mutta maltan kuitenkin mieleni.

 

Vessareissulla koen kauhun hetkiä. Verta! Huudan mieheni paikalle. Yritän miettiä, että mitäs tämä nyt on, limatulppako? Pakko soittaa synnytyssairaalaan, sillä pelkään vähintään istukan olevan irronneen. Ei ole kuulemma syytä huoleen, niukka vuoto on normaalia. Pitää vaan vielä odotella supistusten voimistumista. Mutta kyllä tässä nyt selvästi jotain on tapahtumassa. Hieman alkaa jännittää. Syömme kuitenkin mieheni kanssa aamupalaa kaikessa rauhassa. Sen jälkeen alkaa tapahtua. Verta tulee oikein kunnolla. Pakko soittaa uudelleen sairaalaan, sillä nyt olen jo todella peloissani. Käskevät lähteä tulemaan.

 

Laukku on ollut synnytystä varten valmiina jo monta viikkoa, mutta silti sähläämme mieheni kanssa. Tukin laukkuuni kosteusvoidetta, vaikka siellä jo sellainen on. Jännitystäkö? Kyllä!

Vielä pitää paikkojakin hieman laittaa kuntoon ennen lähtöä. Siinä kiireessä vielä muistan, että onneksi kukat tuli eilen kasteltua. Mies ajaa auton ulko-oven eteen. Minä kömmin sinne kenties viimeistä kertaa tämän ison mahani kanssa. Mietin mahtavatko naapurit nähdä lähtömme ja arvata mistä on kyse. Tuntuu kuitenkin aika juhlavalta tämä hetki.

 

Matkalla sairaalaan, joka kestää noin tunnin, soitamme vanhemmillemme. Alkaa sielläkin jännitys. Vilkuilen vähän väliä auton kelloa ja huomaan, että supistuksia tulee nyt säännöllisesti viiden, kymmenen minuutin välein. Olen todella tohkeissani. Matka menee mielestäni todella joutuisasti. Perillä sairaalassa ollaan ennen kuin huomaankaan ja pian jo astelen ylpeänä synnytysvastaanoton ovista sisään.

 

Ensimmäiseksi pääsen tarkkailuhuoneeseen. Siellä otetaan pissanäyte ja kätilö kyselee kaikenlaista. Supistus-sydänäänikäyrällä makaan tosi kauan. Ja kuinkas ollakaan, supistukset ovat lakanneet kuin seinään. Jotenkin nolottaa oikein, kun kätilö kysyykin arvelenko synnytyksen olevan käynnissä. No eipä siltä näytä, mietin vain. Seuraavaksi minut viedään huoneeseen, jossa lääkäri tekee ultraäänitutkimuksen. Mieheni on mukana koko ajan. Lääkäri on nuori nainen, varmaan vasta valmistunut. Ultrauksesta ei tahdo oikein tulla mitään. Se kestää ja kestää. Ilmeisesti jotain mittaa ei saada kunnolla otettua. Hätiin tulee kokeneempi lääkäri. Luojan kiitos, mietin. Lääkärit ja kätilö keskustelevat keskenään. En yhtään tajua mistä on kyse. Kuulen vaan, että napanuoran virtauksessa on jotain ”blokkia”. Kysyvät tupakoinko, koska tupakoijilla kuulemma usein näkee vastaavaa. Tekisi melkein mieli suuttua, minäkö, entinen urheilija muka tupakoin. En takuulla!

 

Vauvan pientä kokoa myös ihmetellään. Painoarvio ei kuulemma ole kuin 3000-3100 kg. Muistelen mielessäni, että jo kuukausi sitten ultrassa painoarvio oli 3000 kg. Neuvolakortilta tarkistellaan sf-mitan kasvua. Jotain outoa tässä ilmeisesti on, mutta en osaa huolestua ollenkaan. En edes siinä vaiheessa, kun lääkäri sanoo, että huomenaamulla käynnistetään synnytys klo 6.00. Oli kuulemma hyvä asia, että olin tullut sairaalaan. Vihdoin pääsen nousemaan pois tutkimuspöydältä. Makasin siinä ainakin tunnin. Menemme mieheni kanssa käytävälle odottelemaan osastolle pääsyä. Siinä vaiheessa mieleeni tulee ajatus, että onkohan vauvalla sittenkään kaikki kunnossa. Vauvalla oli niskapoimu-ultrassa raskausviikolla 13 turvotusta 3,8 mm. Eli liikaa siis, mutta emme halunneet tuolloin mihinkään lisätutkimuksiin keskenmenoriskin vuoksi. Kuitenkin olemme olleet luottavaisina, että tuskin vauvalla mitään hätää on, sillä vaikka turvotusta onkin, niin silti on suurempi todennäköisyys, että vauva on aivan terve. Mutta tuo kasvun hidastuminen voisi kyllä viitata Downin syndroomaan. Kerron ajatukseni miehelleni, mutta hän vakuuttaa, että kaikki on varmasti ihan hyvin. Unohdan mietteeni.

 

Osastolla joudun huoneeseen, jossa ei ole ketään muuta. Miehenikin joutuu lähtemään. Aikoo mennä vielä töihin. Olo on jotenkin yksinäinen ja huonekin hämärä. Avaan sälekaihtimet ja näen lumihiutaleiden leijuvan ilmassa. On kaunis talvinen päivä. Laitan Tv:n päälle, että saadaan jotain elämää tähän kämppään. Sitten lähettelen tekstiviesteillä huoneeni puhelinnumeroa kavereille, että voivat soittaa. Puheluita alkaakin tulla tasaiseen tahtiin. Ihanaa, yksinäisyys unohtuu. Jossain vaiheessa saan huonekaverinkin, joka on muuten minun kaimani: Johanna Maria.

 

Ilta kuluu puhelimessa ollessa ja tv:tä katsellessa. Jossain vaiheessa minut laitetaan myös sydänääni-supistuskäyrälle. Ja kuin napin painalluksesta, noin viiden aikoihin, alkaa taas supistella. En vain tahdo uskoa sitä, sillä supistukset eivät piirry käyrälle. Kerron kuitenkin varovasti supistuksista hoitajille ja he sanovat, että uskovat minua, vaikka supistuksia ei siis käyrällä näykään. Kellon viisareita seuraillessa minulle selviää, että supistukset tulevat säännöllisesti, noin viiden minuutin välein. Nyt alkaa myös tehdä kipeää, siis todella kipeää. Jotenkin kuitenkin sinnittelen eteenpäin. Ajattelen kai, etteivät nämä ehkä kuitenkaan mitään kunnon supistuksia ole, kun eivät kerran käyrällekään piirry. Sitten viimein, myös huonetoverini kehotuksesta, kutsun hoitajan paikalle. Minulle suositellaan suihkuun menoa. Siellä kuulemma supistukset lakkaavat, jolleivät ole niitä ”oikeita”. Melko pian suihkussa ollessani tajuan, että ei täällä kyllä supistukset mihinkään katoa. Kutsun uudestaan hoitajan paikalle. Hoitaja tekee sisätutkimuksen ja sanoo hämmentyneenä: ”ystävä hyvä, tiedätkö, olet neljä senttiä auki!” Minä yhtä hämmentyneenä kysyn, että mitäs se meinaa, pitäisikö kutsua mies paikalle. Kuulemma pitää, sillä kohta lähdetään kohti synnytyssalia. Olen aika ihmeissäni. Soitan miehelleni. Hän lupaa lähteä tulemaan, mutta varoitan kaahaamasta autolla, sillä ei vauva nyt ihan heti kuitenkaan ole syntymässä. Vielä juuri ennen saliin lähtöä soitan äidilleni ja naurellen kerron, että nyt lähden synnyttämään.

 

Minut saatetaan synnytysosastolle ja vastassa on nuori kätilö. Kätilö vaikuttaa mukavalta. Menemme synnytyssaliin. Kätilö kyselee toiveistani kivunlievityksen suhteen. Kerron, että en ole valmiiksi mitään suunnitellut, vaan tilanteen mukaan toimitaan. Ensimmäiseksi saan aqva-rakkulat. Niiden laittaminen sattuu todella paljon. Kysynkin, kauanko niiden aiheuttama pistos kestää, mutta samalla olo jo helpottuu. Ja tämä kivunlievityskeino todella auttaa. Selässä ei tunnu enää juurikaan kipua. Kätilökin vaikuttaa tyytyväiseltä, kun kerron tämän hänelle.

 

Siirryn keinutuoliin. Kätilö opastaa minua ottamaan ilokaasua. Kaasun hengittäminen on muistettava aloittaa ennen supistuksen tuloa ja silmät olisi pidettävä auki. Hetken kuluttua alkaa jo sujua hyvin. Istun keinussa, hengitän ilokaasua ja tarkkailen välillä seinällä olevaa kelloa. Minuutit kuluvat eteenpäin. Radiosta tulee hyvää musiikkia. Laura Pausinin Vivimi. Ajattelenkin, että mikäs tässä on ollessa, todella hyvä kappale soi, supistukset lievittyvät ihanasti ja kohta miehenikin pitäisi jo tulla. Tämä vasta on elämää! Aina välillä kätilö käy luonani ja juttelemme kaikenlaista.

 

Mieheni saapuu paikalle. Ihana hetki. Kerron hänelle, että minulla ei ole täällä mitään hätää. Siinä me istumme vierekkäin, hän tuolilla ja minä keinussa, ja tarkkailemme käyrältä supistusteni laatua ja tiheyttä. Viimein kuitenkin alkaa tuntua, että pelkkä ilokaasu ei enää auta. Supistukset ovat voimistuneet. Sinnittelen vielä kuitenkin hetken, sillä ajattelen, että odotan kunnes kätilö taas tulee saliin, vaikka kelloakin voisi tietysti soittaa. Kätilö tulee kuitenkin aika pian. Hän sanoo, että aletaan valmistella epiduraalipuudutusta. Nyt pääsen synnytyspöydälle. Onpa jännä hetki. Sisätutkimus osoittaa minun olevan kuusi senttiä auki. Kätilö käskee minun mennä käymään wc:ssä, sillä välin kun hän käy hälyttämässä anestesialääkärin paikalle. Mieheni tulee saattamaan minua. Se onkin tarpeen, sillä tullessani wc:stä iskevät aivan tajuttoman kovat supistukset. Tulee ensimmäinen, sitten toinen heti perään. En tahdo enää synnytyspöydälle takaisin päästä.

 

Kätilö tulee paikalle. Alkaa laittaa tippaa. Siinä on jotain ongelmaa, ei saa sitä oikeaan käteeni laitettua. Periaatteessa ottaa todella kipeää, kun siinä pistellään neulalla, mutta se kipu hautautuu supistusteni alle. Nyt en enää tiedä miten olisin. Kalvotkin pitäisi kuulemma puhkaista, jotta vauvan päähän saadaan anturi. Mutta hetken kuluttua huomaan, että jotain lirahtaa, ja kerron kätilölle, että taisipa kalvot puhjeta itsestään. Näin onkin. Oli niin voimakkaita supistuksia, että kalvot menivät sen sileän tien. Myös kohdunsuulla on tapahtunut nopeasti. Kätilö sanoo minun olevan nyt kahdeksan senttiä auki, eli epiduraalia ei enää ehditä laittaa. Sen vaikutus alkaisi liian myöhään. Kätilö silittelee minua, kun olen niin tuskissani. Mieheni pitää kädestäni ja välillä puristan hänen kättään, niin kovaa, että joudun jopa kysymään, sattuuko. Ei kuulemma kuitenkaan satu. Anestesialääkäri tulee paikalle. Saan spinaalipuudutuksen. Pitäisi olla liikkumatta, mutta vaikeaa on, kun juuri tulee supistus, kun puudutetta pistetään. Neulan pistoa en tunne supistustuskissani lainkaan.

 

Puudutus vaikuttaa heti. Jalkani alkavat tuntua lämpimiltä. Kivut lievittyvät ihanasti. Menee tunti, eikä tunnu juuri mitään. Kätilö kysyy olisiko ponnistamisen tarvetta, sillä kuulemma vauvan tukka näkyy jo. Olen siis täysin auki! En kuitenkaan tunne tarvetta ponnistaa vielä. Menee hetki ennekuin puudutuksen vaikutus lakkaa. Sitten alan pikkuhiljaa ponnistella. Supistukseni ovat vielä kuitenkin puudutuksen vaikutuksesta niin heikkoja, että saan oksitosiinia niitä tehostamaan. Pikkuhiljaa supistukset taas tihenevät ja pääsen tositoimiin. Alku tuntuu vaikealta. En minä osaa, ajattelen. Mutta kätilö kannustaa ja sanoo menevän hyvin. Mieheni on koko ajan vieressäni ja neuvoo myös. Sitten alan ponnistaa tosissani, sillä tajuan, että eihän vauva sieltä muuten tule. Nyt tulee jo pää. Sattuu. Käsketään ponnistaa ja ponnistaa. Välillä meinaa happi loppua. Saan happimaskin. Sanon, että ei tämä onnistu, ei se synny. Mutta kätilö on toista mieltä ja niin on vauvakin. Ponnistan kaikilla voimillani ja se sattuu. Mutta nyt tiedän itsekin, että vauva tulee kohtaa ulos. Niin kova on kipu. Ja samalla se tapahtuukin. Vauva syntyy. Kello on 1.33 yöllä. Kätilö huudahtaa: ”katsos nyt Johanna mitä täällä on.” Ja siellä on vauva, meidän ihana vauva. Synnytys kesti reilut 8 tuntia. Katson melkein heti vauvan piirteitä. Mielestäni vaikuttaa normaalilta. Sitten huomaamme, että vauva on tyttö. Itkemme ja nauramme mieheni kanssa onnesta. Meillä on tyttö, siis tyttö, vaikka olimme pojasta niin varmoja. Pian tulevat kuitenkin kätilön sanat: ”kun katsoo näitä piirteitä…” Ajattelen, että hän aikoo kertoa kumpaa meistä vauva muistuttaa. Mutta ei. Hän kertoo, että vauvalla on todennäköisesti Downin syndrooma. Tuntuu, että maailma romahtaa. Ei voi olla totta. Itken. Mieheni myös. Mutta hyvin pian kätilö saa meidät tajuamaan, että se on meidän vauva, meidän rakas lapsi joka tapauksessa. Ja näinhän onkin. Me rakastamme tuota pientä vauvaa. Tervetuloa maailmaan Emma!

©2017 Kujalan perheen nettisivut - suntuubi.com